Isokarin majakka

Näin Koronan jyllätessä maailmalla ja vähän täällä Suomessakin piti kuitenkin johonkin pikku kesälomareissulle päästä. Ja koska kotimaanmatkailua  niin suositaan, ja se taitaa olla pikkasen helpompaakin kuin ulkomaille reissaaminen, päätimme tehdä pikku kesäretken Isokarin majakkasaarelle. Matka bookattiin netistä ja reissuun lähdettiin M/S Kertulla Uudenkaupungin satamasta.

Helppoa kuin heinänteko, netistä varaus laivalle, ja autolla kohti Uuttakaupunkia. Tosin itse kiersimme Rauman ja Kustavin kautta. Jäi Uusikaupunki sopivasti siihen väliin, mutta tulipahan ajeltua pitkin poikin pikkuteitä. Ja siinä samalla poikettua myös Laitilan Virvoitusjuomatehtaan myymälässä hakemassa pari makua Kukko-olutta.

Mutta takaisin majakkaretkeen. Ajatukset pois oluista. Koko kesän auringon paisteet ja hellelämmöt loppuivat kuin seinään ja vaihtuivat vesisateeseen, tuuleen ja alle 20 °C lämpöön. Mutta se ei haitannut matkustamista ja mielenkiintoista kohdetta. Allekirjoittanutta kiinnosti tietenkin itse majakka, mutta kuuluuhan osa saaresta Selkämeren kansallispuistoon, joten tuli samalla kierrettyä taas yksi Suomen kansallispuistoista. 

Vaikka eletään vasta heinäkuun loppupuolta, oli osa saaren luonnosta jo keltaisen eri sävyissä. Tämä ei kuitenkaan  johtunut ruskasta vaan kesän kuivuudesta. Mutta luonto oli silti näkemisen arvoista.

Majakka itse on valmistunut 1833 ja sen valon korkeus on 49,4 m. Eli korkeus majakan valon keskikohdasta merenpinna tasoon. Majakka itse on 30/37 metriä korkea. Majakan huipulle, loiston luo johtaa miltei 200 askelmaa. 

Alla kuvia Isokarista. Otettu Olypus TG-5 pokkarilla. Sen verran sateinen sää, että drone jäi maahan. Mutta onneksi pokkari on vesitiivis, niin voi huoletta ottaa kuvia.

Vanha luotsiasema

Lagooni keskellä saarea

Majakka sisäpuolelta. Puiset tukirakenteet ja tiilistä muurattu ulkokuori.

Portaat ylöspäin.

Epäonnistunut kuva, mutta katsotaan ylhäältä alaspäin.

Huipulla tuulee, tai tässä tapauksessa myös sataa.

Majakan linssistö

Tukeva ulko-ovi graniitti pielineen

Historiaa: Sammallahdenmäen pronssikautinen hautaröykkiö

Maakuntamatkailulla Satakuntaan poikkeiltiin ihan sattumalta Rauman lähistöllä Sammallahdenmäen pronssikautisella hautaröykkiöllä. Mitään sen suurempia etukäteistiedusteluja tekemättä mentiin paikanpäälle katselemaan ja ihmettelemään. Kalliolla entisen merenrannan lähistöllä on useita muinaismuistoja ja koko hautaröykkiöalue on Unescon maailmanperintölistalla. 

Pronssikausihan ajoittuu Suomessa  1700 eaa - 500 eaa välisen ajan, eli aikamatka Sammallahdenmäellä on jopa 3500 vuoden taakse. Paikkalla olevat hautaröykkiöt ovat erilaisia kivistä kasattuja kekoja tai kasoja. Joko neliskanttisia tai spiraalinmuotoisia tai sitten kuin kiuaskivikasoja. Vaikka paikka ei ensinäkemältä allekirjoittaneelle tarjonnut mitään suurta ahaa-elämystä, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä, alkoi se siellä kulkiessa ja katsellessa, ja päästettäessä mielikuvitus valloilleen muodostaa melko vaikuttavaa kokemusta. 

Elämä pronssikaudella tuskin on ollut helppoa. Ihmisille ei varmaan jäänyt paljon aikaa mihinkään ylimääräiseen, hengissä pysymisen lisäksi. Piti rakentaan puusta ja oljista pitkätaloja, kaskiviljellä ja metsästää ja kalastaa, jos meinasi elää. Ja mahdollisuuksien mukaan käydä kauppaa muiden ihmisten kanssa joko Scandinaviassa, Venäjällä tai Baltiassa ja jopa Keski-Euroopassa saakka. Kaiken tämän lisäksi oli kuitenkin tärkeää kasata kiviä erilaisiin isoihin kekoihin. Näissä hautaröykkiöissä pitää olla aikansa tärkeitä ihmisiä haudattuna.

Sen pidemmittä mietinnöittä alla muutama valokuva röykkiöistä. Kuvat otettu Olympus TG-5 pokkarilla ja ilmakuva DJI Mavic Mini dronella.

Tässä karttalinkki paikanpäälle ja linkki paikan nettisivuille

Patikointi: Lieroisen lenkki

Katso koko näytöllä

Lieroisen lenkki, Pihlajavesi Keuruu
Lat 62° 20.69
Lon 24° 23.57
Lämpö 28,0 °C
Matka 12,5 km
Aika 3 h 08 min
Nousu 42 m

Kesän hiljaiselon jälkeen oli jälleen aika pikku patikoinille. Koska samaan aikaan järjestettiin Resul four day march, niin kohteeksi valikoitui n. 12,5 km lenkki Pihlajalahdella Keuruulla, Lieroisen lenkki. Paperilla vaikutti mukavalta ja helpolta patikoinilta. Kuvauksen mukaan pieni vaikeampi metsäosuus ja muuten metsäautoteitä. Ja jotain nähtävääkin reitillä pitäisi olla, perustuuhan sen 1600-luvun alussa eläneen noita Lieroisen tarinaan ja elämään. Ja reittiopasteetkin olivat kehuttuja.

Mitä reitistä jäi sitten käteen? No ei oikeen mitään. Päällimmäinen mielikuva kaikilla patikoijilla oli, että tulipa käveltyä. Helppo, mutta tylsä kuvaa meidän mielialaa tuon 3 tunnin reippailun jälkeen. 

Reitin opasteet olivat kyllä hyvät, periaatteessa. Hyvässä maalissa, sininen erottuu hyvin maastossa. Mutta ne olisivat saaneet olla isompia, ehkä tuplakoko olisi parempi silloin niitä ei tarvitsisi katseella etsimällä etsiä. Ja risteyksissä joku nuoli osoittamaan suuntaa mistä reittiä alkaa etsiä. Ja muutaman merkin sijainti risteyksissä, suunnanmuutoksissa olisi ehkä hyvä miettiä uudelleen. Toisaalta taas isomat suuntaviitat kilometrimatkoineen olivat näyttäviä ja hyviä, aivan samanlaisia kuin muillakin Suomen reiteileillä. Itse tein sen virheen etten ladannut reitin gps jälkeä mihinkään, vaan suunnistimme maastomerkkien ja paperiesitteen ja maastokartan perusteella. Mutta onnistui se näinkin.

Reitti alkoi Kauppalalta ja siitä vastapäivään kohti Valkeista. Kulkeminen alkaa lupaavasti, ensin pikku pätkä asfalttitien piennarta ja sitten kohti metsää. Ensin hiekkatietä ja sitten pienempää hiekkatieä. Kohta koittaakin jo metsäosuus. Se onkin sitten hieman hankalampaa reittiä. Polku kyllä on, mutta on myös hakkuujätettä ja risuja sekä uutta kasvustoa. Ei tällä polulla paljon kulkijoita ole. Teoriassa hieno polku, nousuja ja laskuja, sekä mielenkiintoista kulkemista. Mutta myös hyttysiä, paarmoja ja muita lentäviä ötököitä. 

Metsän keskellä

Syväoja

Hakkuuaukiolla

Hakkuuaukiolla

Suon pohjaa

Tämän lyhyen metsäosuuden jälkeen loppu olikin metsäautotietä. Siis hiekkatietä ylös alas, läpi metsien ja hakkuuaukioiden. Ainoat poikkeukset hiekkatiellä kulkemiseen olivat Valkeinen järvi, sen uimarannat ja laavu. Ja todella kirkas vesi. Sekä tieten jo alussa mainittu noita Lieroisen (Lieran) piilopaikka eli luola. No luolahan oli vain iso kivi jonka alle on jäänyt onkalo mihin mahtuu pakoilemaan ja makoilemaan ja piilottelelmaan vainoajiaan. Koska kulkeminen hiekkateillä oli tylsää, jäi aikaa ajattelemiselle ja mielikuvitukselle noita Lieran suhteen ja siihen kuinka maailma on muutttunut. 

Lieranluola, eli suuri siirtolohkare jonka alle on jääny onkalo

Lieranluola sisältä

1600-luvun alussa Ruovesi oli iso pitäjä. Oli käräjänoikeus ja kaikki. Ja Keuruun alue Lieran luolineen kuului siihen. Noidan luo tultiin pitkien matkojen takaa, esim Sahalahdelta asti. Kärryillä ja kävellen kuljettiin ja ehkä vesistöjä pitkin. Tampere ei tainnut olla vielä tuolloin mitään. Mutta kehitys kehittyy ja nyt on toisin. Lue lisää vaikka täältä tai täältä ja anna mielikuvituksen laukata. 

Kuvat on napsittu Olympus TG-5 pokkarilla.

Ps. Ruovedellä on vieläkin Lieransaari, missä noita perimätiedon mukaan poltettiin kun oli ensin mestattu. Ja vietetään Ruovedellä kesäjuhlia, Noitakäräjiä, joka kesä.

Maastopyöräily: Virrat

Maastopyöräily teemalla jatketaan, ja tällä kertaa porukalla suunnattiin kotin pohjois-Pirkanmaata ja Virtoja. Tämäkin jälki löytyi jälki.fistä ja ladattiin gepsiin pienen tutkimisen jälkeen. 5 hengen porukalla siirryttiin kohti Virtoja vajaa 100 km. Maastopyörät ja tarvikkeet pakettiautoon ja äijät parilla autolla pelipaikoille.

Neljä maastopyörää Opel Vivarossa ei tee edes tiukkaa.

  

Katso koko näytöllä

Lämpö 15 °C
Matka 41,32 km
Nousu 215 m

Lähtöpaikkana toimi Virtain urheilukentän parkkipaikka, Kalettomanlahden rannassa. Jälkeä lähdettiin seuraamaan vastapäivään.

Reitiltä löytyi maastoa koko maastopyöräilyn skaalalta. Oli ylä- ja alamäkiä, teknistä juurakko- ja kivipolkua sekä välillä kangasmaastossa olevaa singletrackiä. Muutama kosteampikin paikka kohdattiin kun soita ylitettiin. Ja ehkä mieleenpainuvin uusi kokemus maastopyöräilyn parissa, vanhaa junarataa pitkin kuljettiin hetki Virtojen keskustan tuntumassa. Pikkupätkä kiskojen välissä, mutta vähän pidempi pätkä kiskojen vieressä polku pitkin. Ja siihen liittyen Keiturinsalmien yli vanhaan junaratasiltaa pitkin. Osittain tietysti kuljettiin ulkoilureiteillä ja hiihtolatujen pohjilla.

Toki osa reitistä oli läpitunkematonta pöheikköä, todella huonoa ajettavaa tällaiselle sunnuntairetkeilijälle. Varsinkin jäljen alkuosassa oli todella vaikeaa reittiä, joka suurimmaksi osaksi meni meillä vähän kokemattomilla polkijoilla tunkkaamiseksi. Mutta reitistä ainakin 35 km oli todella mielenkiintoista ja mukavaa ajettavaa. 

Vaikka Virrat ei mikään suurkaupunki ole, niin silti tällekkin reitille osui muutamia siirtymiä sekä asfaltti- että hiekkateitä pitkin. Niitä ei oikeen voi välttää näillä etelä-Suomen reiteillä.

Ensimmäiseksi taukopaikaksi muodostui aivan luonnollisesti reilun 16 km kohdalla oleva Kangasjärven laavu. Siellä oli hyvä hetki hengähtää, paistella makkaroita ja keitellä nokipannukahveita. Tosin puuhuolto laavulle on jossain vaiheessa unohtanut. Kuka sitä sitten ikinä huoltaakaan, niin puita ei paikalta löytynyt. Ja nyt ei reppuihin polttopuita varattu. Tuo reilun 40 km reitti olisi kaivannut suunniteltua toista taukopaikaa johonkin 30 kilometrin paikkeille. Mutta onneksi ryhmässä ajatuksia lenteli ja kun kerran reitti kulki Virtain perinnekylän läpi niin siellä nautittiin jäätelöt ja limpsat kioskista. Parempi tuo kun ei mitään, sopiva hengähdytauko.

Mielenkiintoinen kohtaaminen sattui jossain valtatie 66 ja Siekkisjärven välimaastoissa, jossain reilun 20 km polkemisen kohdalla. Kun pidettiin lyhyttä taukoa ja kerättiin porukkaa kasaan polun ylitti 4 mäyrää, meistä noin 5 metrin päässä. 3 jatkoi matkaansa metsästä polun yli metsää, mutta yksi tuli parin metrin päähän meistä vähän katsastelemaan mitä miehiä sen hoodeilla pyörii. Onneksi sekin kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa muiden perään. Sen verran uusi ja yllättävä kokemus oli, että kukaan meistä ei tajunnut valokuvaa napsasta. Itselläkin oli kamera taskussa ja toinen ohjaustangossa kiinni, mutta polkijat vain tuijottivat eläimiä ja toisinpäin.

Niinkuin aina mukana kulki kuvauskalustoa, sekä still- että videokuvaa varten. Pyöräntangossa oli kiinni taas Fuji XP80, joka otti kuvia minuutin välein. Näin pitkälle reissulle sen akku on tietenkin rajallinen, eli koko matkalta ei ole kuvia minuutin välein. Ja onhan suurin osa niistä tärähtäneitä tai muuten vinksahtaneitä, mutta jotain kuvia onnistuu aina. Ja taskussa kulki Olympus TG-5 jolla napsittiin kuvia sieltä täältä. Kypärässä oli kiinni uusi tuttavuus Insta360 One R kamera, jolla otettiin videokuvaa. Ja repussa oli DJI Mavic Mini drone joka taltioi sieltä täältä ilmasta sekä kuvia että videota. Kuvia on muutama tässä alla ja enemmän tuolla Flickrin MTB albumissa. 

Rautatiesilta Keiturinsalmen yli.

Radanvarren polkua pitkin kohti tuntematonta

Välillä päästään peltojen väliin kulkemaan

Rataa pitkin Virtojen keskustan tuntumassa

Liikkuvaa kuvaa reissulta: